5.05.2014 Kari Hynninen kirjoitti:

PEPE WILLBERG – PEPE & SAIMAA (julkaisu 9.5.2014)

pepen-kuva

Unelmien aika palaa

Käsillämme olevan albumin avauslaulu ehtii soida hädin tuskin toista minuuttia, kun säpsähdämme vääjäämättömän tosiasian edessä: Pepe Willbergiä ei voi laulajana verrata yhteenkään toiseen suomalaisartistiin. Riippumatta siitä, puhummeko aikalaisista vai myöhempien sukupolvien poppareista, Pepe on yksin omassa sarjassaan. Hän on tehnyt pitkän uran keskellä suomalais-ugrilaisuuden karuja realiteetteja, ja kuitenkin hän on aina 1960-luvun ensihiteistä asti ollut kansallisen sarjan pisteasteikon roimasti ylittävä tulkitsija. Pepe Willberg on kansainvälisessä ja musiikillisesti yleispätevässä mielessä suuri poplaulaja.

On helppo ymmärtää, miksi hiljattain edesmennyt säveltäjä ja musiikkikulttuurimme todellinen renessanssihahmo Henrik Otto Donner monesti nimesi Willbergin täydelliseksi ääneksi omille lauluilleen. Tekijän, sävellyksen ja tulkitsijan välinen erottamaton side – sellaisena kuin se ideaaliolosuhteissa toteutuu –  tiivistyi Oton kiteytykseen: ”Jos olisin laulaja, haluaisin laulaa kuin Pepe Willberg.” Olennaista on se, että tämä ei ole myyntimiehen vaan säveltäjän näkemys hyvästä laulajasta. Saavuttaakseen lopullisen olomuotonsa, laulu tarvitsee tulkikseen persoonan, ei egoa.

Kaikista vaikuttavinta Willbergin laulajasaagassa on se, että hänen tulkintojensa ainutkertaisuudesta ja syvyydestä ei tarvitse todistaa ainoastaan menneessä aikamuodossa. On äärimmäisen harvinaista, että puolivuosisataa sitten musiikin maailmaan ammattilaiseksi syöksyneen artistin ansiokkuutta ei tarvitse selittää ajattelu- ja arvostelukykyä autuaan ihanasti pehmentävällä nostalgian savuverholla. Kaikki se hyvä, mikä teki 1970-luvun Pepe & Paradise- levytyksistä kuolemattomia, elää Pepen laulussa joka hetki. Otto Donnerin tapaisen gurun arvostamat hyveet soivat yhä kirkkaina, mutta elämän ja kilometrien jalostamina ja syventäminä. Luontaisesta musikaalisuudesta kumpuava silkka taito sekoittuu edelleen vahvasti persoonalliseen laulusointiin, jonka vaivattomasti polveilevaan ja puhtaaseen pintaan on ilmestynyt särmiä ja ohuita säröjä. Osaltaan juuri noista upeaan ääneen viilletyistä lähes huomaamattomista haavoista versoaa se selittämätön haurauden ja voiman yhdistelmä, joka tekee tästä levystä merkkitapauksen.

Uskallan väittää, että näin muhkeasti sekä oivalluksen että sielukkuuden taajuuksilla soivaa klassista popeleganssia kuulee todella harvoin missään ja Suomessa ei oikeastaan koskaan. Niin oudolta ja lähes korskealta kuin tämä toteamus kuulostaa, on se pakko lausua ääneen: viimeksi vastaavaa taisi tulla vastaan Pepe Willbergin klassikkoalbumeilla, jotka tarunhohtoisella Love records-logolla polttomerkittiin pysyväksi osaksi historiaa neljä vuosikymmentä sitten. Taiteellisen täysosuman helposti sanottu mutta äärimmäisen vaikeasti toteutettava perusresepti ei ole muuttunut tässä ajassa miksikään. Oikeiden laulujen pitää löytää itselleen juuri oikeanlainen tulkki. Lopputulos tuntuu silloin vääjäämättömältä. ”Näin täydellisen levyn TÄYTYI syntyä.”

Pepen ja Saimaa-yhtyeen toteuttama poplaulujen sarja kuulostaa kohtalon työltä ja jonkin kosmisen järjestyksen osalta.  Nyt tuntuu oudolta ajatella, että säveltäjä Matti Mikkolan uhkeat luomukset olivat eläneet omaa elämäänsä jo kauan ennen tämän yhteistyön alkua. Laulut olivat kihisseet ja porisseet kärsimättöminä jo vuosia, lähes valmiiksi hiottuina. Niiden keskeinen musiikillinen logiikka oli alusta asti ollut kirkkaana Mikkolan mielessä Tehosekoitin-yhtyeen lopetettua vapaaksi lauluntekijäksi ja tuottajaksi antautuneelle parantumattomalle kokeilijalle. Saimaa-yhtyeen pop olisi eräänlainen unelman paluu, muistuma toisenlaisesta ajasta, jolloin popmusiikin horisontti oli mahdollisuuksien aava meri, ei rivistö hyötylaskelmien vesiämpäreitä. Rockin ja viihteen historiaa monissa töissään taidokkaasti hyödyntävä ja eri musiikkityylien välisiä pimeitäkin sukulaisuussuhteita uteliaasti tutkiva Mikkola halusi tehdä isojen kaarien musiikkia, jossa ei vilkuilla kelloa eikä pelätä laveitakaan siveltimen vetoja. Unelmapopista puuttui vain pari asiaa, mutta niiden myötä puuttui kaikki. Musiikki on, mutta missä tarinat? Kuka olisi riittävän vahva laulaja astumaan Mikkolan hahmotteleman laajakangasspektaakkelin solistiksi?

Tällä albumilla kuulemme oikeat vastaukset tämän kiehtovan tarinan etenemistä hidastaneisiin arvoituksiin. Timo Kiiskisen kynästä syntyi juuri oikealla tavalla hengittävä tekstimaailmaa, joka ymmärtää sekä arkisen pelkistämisen että elämän mystisen ulottuvuuden arvon. Jos kuuntelet tarkkaan näitä muotokuvia ja pienoispanoraamoja, huomaat kuinka pettävää Kiiskisen tekstien vähäeleisyys on. Oikein valittuihin harvoihin sanoihin kätkeytyy paljon laulettavaa, parhaassa tapauksessa koko elämä- kunhan laulaja on juuri se oikea. Nyt me kaikki tiedämme, kuka on täydellinen laulaja näille lauluille. Saimaa on saanut solistinsa ja Pepe Willberg on saanut oikeat laulut laulettavakseen. Juuri nyt, juuri meille.

Helsingissä 26.2.2014, kello 0.24

Pekka Laine